30 päivän Minimalismi -haaste

Tavarahamsteri = sana jolla kuka tahansa läheiseni olisi minua muutama vuosi sitten voinut kuvailla. Viime vuosiin on kuitenkin ONNEKSI mahtunut mm. Konmariin hurahtaminen mikä on tuonut järkeä mun aiemmin hyvinkin materialistiseen päähän. Ekan Konmari hurahduksen myötä parisen vuotta sitten meidän 64neliön asunnosta lähti yhteensä about 16 jätesäkillistä tavaraa. Muistan ikuisesti mun vanhempien ensi järkytyksen sen jälkeen. Isä pohti oonko niin pahoissa rahavaikeuksissa, että myyn tavaroitani ja äitini pohti olenko muuttamassa salaa jonnekkin kun asunto on niin tyhjä.

Konmari vaikutti myös sikäli erikoisesti, että ensi kertaa asunnossani on paikka kaikelle ja (melkein) kaikki paikallaan. Ainakin siivouspäivänä… Mihinkäs (luonnostaan kaaoksen hakuinen) tiikeri raidoistaan pääsisi. Ero entiseen on kuitenkin melkoinen.

Pikku hiljaa kuitenkin on alkanut tavaraa kerääntymään vaikka maritankin nykyisin luonnostaan kaiken rikkinäisen ja käyttökelvottoman, sekä 80% muusta turhasta pois.

Tuossa jo parisen viikkoa sitten löysin Facebookista 30päivän Minimalisti -haaste -ryhmän ja koska olen hurahtavaa tyyppiä, tottakai ajatus alkoi kiehtomaan.

Ideana haasteessa on karsia 30 päivän tai yhden kalenteri kuukauden aikana tavaraa sen mukaan monesko haasteen päivä on menossa. Ensimmäisenä päivänä karsitaan yksi tavara, toisena kaksi, kolmantena kolme… ja kolmantenakymmenentenä päivänä kolmekymmentä tavaraa. Mitä olen ymmärtänyt asiaan paneuduttuani toiset tekevät karsinnan toisinpäin kolmestakymmenestä tavarasta alaspäin ja toiset pallottelevat 1-30 tavaran välillä 30päivää sen mukaan mikä hyvältä tuntuu. Joka tapauksessa yksittäisiä tavaroita haasteen aikana on tarkoitus lähteä 406-496kappaletta riippuen siitä kestääkö oma henkilökohtainen haaste 28, 29, 30 vai 31 päivää. Keskimääräinen tuntuu kuitenkin olevan tuo 30. Ja siihen aion minäkin nyt tähdätä. Tästä se lähtee, katsotaan miten käy 😉

Minimalismi haaste

”Minimalismi on abstraktin taiteen suuntaus muun muassa kuvataiteessa, muotoilussa, arkkitehtuurissa, musiikissa ja elokuvassa, jossa pyritään keskittymään kaikkein olennaisimpaan ja karsimaan ilmaisu turhista rönsyistä.” Wikipedia

Äiti, milloin hankit poikaystävän?

Viime aikoina meillä on kotona ollut vain yksi keskustelun aihe ”äidin poikaystävä”. Tyttäreni, nyt vähän reilu 5v on päättänyt, että äiti tarvitsee poikaystävän ja siitä on keskusteltu aamiaisella, leikkejen keskellä, päiväkoti matkalla ja ilta puuhien lomassa. Asiasta on ilmeisesti käyty keskustelua myös päiväkodilla sillä tyttärelläni on useampikin kaveri joilla on sinkkuisukkeja. Ja minullehan heitä tarjotaan!  Ei sillä, viisi vuotiaiden mielestä olisi varmasti hyvin kivaa saada joku parhaista kavereista siskoksi.

Hommahan lähti siitä kun marraskuussa tyttäreni isä onnistui vakuuttamaan tyttärelleni, että isin ja äidin yhteen paluu on siitä kiinni ettei äiti anna isin muuttaa meille. Ei sillä, en annakkaan, mutta käytyämme läpi kaikki keskustelut siitä miten isi ja äiti ei rakasta toisiaan ja itkut siitä miksi äiti ei vaan voi rakastua isiin uudelleen (viisi vuotiaan mukaan kuulemma yksi suukko riittäisi siihen ihmeeseen) homma helpottui ja painui unholaan. Kunnes tyttäreni keksi pyytää joulupukilta pikkuveljeä ja päädyin selittämään (tosin hieman laveasti) kuinka lapsia saadaan ja että äiti tarvitsee uuden poikaystävän saadakseen vauvansiemeniä. Sen jälkeen tyttäreni jotenkin päätteli, että voisimme ostaa mulle poikaystävän Prismasta. Tai pyytää joulupukilta. Tai Jumalalta. Ihan sama mistä, mutta poikaystävä pitäisi nyt saada!

no matter

Kysyin sitten huvikseni tyttäreltäni millainen tämä äidin poikaystävä pitäisi olla ja sain tälläisen listan minun unelma poikaystävän ominaisuuksista:

  • Äidin kokoinen
  • Parrakas
  • Sininen tukka
  • Saman värinen iho kuin ukilla
  • 20-40 vuotias
  • Osaa laittaa hyvää ruokaa
  • Ei pussaile äitiä (halata saa)
  • Tykkää tyttärestäni ja on kiltti hänelle
  • Ei kosketa, halaa tai suukota tytärtäni
  • Ostaa äidille kaiken minkä äiti haluaa
  • Nukkuu äidin vieressä, mutta ei jos tyttö haluaa äidin viereen
  • Antaa äidille vauvansiemeniä, että tytsy saa vauva siskon ja veljen
  • Osaa kertoa vitsejä

Aikamoinen vaatimuslista. Hieman ehkä erilainen kuin minkä itse tekisin, mutta monta ihan hyvää pointtia siinä on sillä parrakkaat miehet ovat varsin seksikkäitä 😉

Kun olin saanut tämän listan kysäisin millaisen kumppanin tyttäreni haluaa ja sain kuulla, että hän haluaa tyttöystävän jonka kanssa hankkia vauvoja ja koiria. Ja nimenomaan tyttöystävän sillä pojat on ällöjä ❤

Kolme vuotta lapsen kanssa kaksin

Veikkaan etten paljoa valehtele jos väitän, että jokainen meistä vanhemmista soisi lapselleen enemmän kuin mielellään kaksi tasapainoista ja hyvää vanhempaa. Yhtenäisen perheen ja kaiken sen mistä hömppäleffat ja satukirjat kertovat. Kaikki ei vain mene tässä maailmassa niinkuin soisi ja tosiasiassa kaikki lapset eivät ikipäivänä tule näitä saamaan, kaikki eivät edes yhtä kohtalaista.

Noin kuusi vuotta sitten kun minä tulin raskaaksi, olin parisuhteessa ja ajattelin saavani iloisen, onnellisen perheen ja eläväni loppu elämäni silloisen siippani kanssa yhteisiä lapsia kasvattaen. Varmaan jo otsikon luettuasi arvasitkin, ettei se ihan niin mennyt. Erosin silloisesta miehestäni tyttäreni ollessa noin kaksi vuotias. Lopulta pitkään jatkunut perhehelvetti tuli ansaitsemaansa päätökseen ja jäin yksin pienen lapsen kanssa. Olin koditon eronnut nainen, lapsi ja kaksi kissaa kainalossa punkkaamassa alkuun kavereiden nurkissa. Noin vain yli viiden vuoden parisuhteen jälkeen.

kengät.png

Alkuun suurin shokki oli kodittomuuden lisäksi yksin jääminen lapsen kanssa. Minä kun en ollut ajatellut pahimmissa painajaisissanikaan jääväni kaksin lapsen kanssa. Jälkeenpäin ajateltuna ero ei ottanut koville sen vuoksi, että olisin enää siinä vaiheessa rakastanut lapseni isää, vaan koska ajattelin huonon parisuhteen olevan parempi kuin eläminen lapsen kanssa kaksin. Se oli pelottavaa, enkä tiedä kuinka pää olisi kestänyt kasassa ilman perhettäni ja ystäviäni. Ajan kanssa kuitenkin ymmärsin, että ero oli kuitenkin parasta mitä meille saattoi tyttäreni isän kanssa tulla. Olin vapaa.

Ensimmäinen vuosi kahdestaan meni lähinnä omassa pahassa olossa rämpiessä ja opetellessa asioita joita en menneinä äitiyden vuosinani ollut koskaan joutunut tekemään. Nimittäin myös ne ”isijutut”. Opettelin muun muassa pesemään tyttäreni hampaat, mitä en hassua kyllä, ollut aiemmin tehnyt. Mutta se oli vielä helppoa.

Vaikeinta oli opetella puhumaan kauniisti ihmisestä, josta ei ollut alkuun mitään hyvää sanottavaa ja jota vihasin tuolloin sydämeni pohjasta. Ja jollain tapaa vihaan edelleen.

Ei kaksi vuotiaalle voi sanoa, että isi on itsekäs idiootti joka ei omasta tahdostaan asu meidän kanssa. Isi ei vain rakastanut enää äitiä ja jaksanut yrittää. Eikä se ole lapsen syytä.

Aiheeseen liittyvä kuva

Herkkä tyttäreni reagoi ensimmäiset vuodet voimakkaasti uuteen arkeensa ja muistan edelleen elävästi kuinka olin välillä hyvin hyvin hyvin… loppu.

Jokainen yö (parhaimmillaan kaksi) ennen isälle lähtöä oli yhtä kauhukohtausta, samoin 1-5 yötä isältä paluun jälkeen ja välillä kohtauksia tuli jos arjessa oli jotain muuta jännittävää esimerkiksi reissu mummolaan. Lapsi nukkui joka ikisen yön vieressäni . Parhaimmillaan kietoutuneena kaikilla raajoillaan minuun siihen saakka kunnes sai kauhukohtauksen tai useammankin ja huusi, potki, löi, raapi ja haukkui minua, työnsi pois ja lopulta palasi syliini itkemään. Eikä tämä ollut mikään lyhyt ajan jakso, vaan kesti kuukausia ja edelleenkin kohtauksia tulee silloin tällöin. Alussa olin ihan hukassa (ja mustelmilla) kohtausöiden jälkeen, mutta tilanteen pitkittyessä lopulta soitin läpi neuvolan, perheneuvolan ja jopa lastensuojelun. Tiesin itse, että minä tarvitsin apua. Minulle ehdotettiin pikkulapsi psykologia ja tartuin häneen kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteen. Kukaan ympärilläni ei tuntunut ymmärtävän miltä tuntui valvoa lähes kaikki yöt ja päivät herkän lapsen kanssa pitkiä ajan jaksoja kerrallaan. Mutta pikkulapsipsykologi ymmärsi. Onneksi.

Siinä sitten istuessamme lapseni isän kanssa psykologin huoneessa useita kertoja ja puhuimme, puhuimme ja puhuimme, asiat alkoivat järjestyä myös elämän muilla osa-alueilla. Entisen mieheni kanssa asuessani meillä oli toki käynyt neuvolan perhetyö, useitakin lastensuojelun työntekijöitä, BabyBlues… mutta kenestäkään ei ollut silloin apua. Jälkeenpäin ajateltuna psykologi jo silloin muinoin olisi voinut olla se oikea apu. Ehkä se olisi estänyt eron, ehkä ei, mutta kun psykologilla lopulta kolmestaan istuttiin asiat selkenivät. Kaikki se vuosien paino putosi ja päästiin käsiksi ongelmiin.

leppis.png

Yksi asia joka on melkein koko tämän kolme vuotta auttanut minua jaksamaan on ollut tyttäreni päiväkotipaikka. Saatuani pätkätöitä noin puoli vuotta eron jälkeen tyttäreni aloitti päiväkodissa. Ja kun työsuhteeni irtisanottiin koeajalla tyttäreni sairastelun aiheuttamien jatkuvien poissaolojen jälkeen (olin 3kk yhteensä noin 1kk töissä) sovin päiväkodin kanssa, että tyttö jatkoi päiväkodissa osapäiväisenä minun ollessani työtön.

Siitä sain henkireiän sillä lastenhoitajia ei ollut muita kuin entinen mieheni joka otti tyttöä vain silloin tällöin. Alun neljä tuntia muutettiin lopulta pikkulapsi psykologin ehdotuksesta kuudeksi tunniksi, sillä säännölliset päivät tasoittivat äidiltä isälle ja takaisin siirtymisiä. Päiväkodin apu tytön tasapainoisen arjen varmistamisessa on ollut korvaamaton. Ja hyödyin siitä minäkin. Yhtä äkkiä minulla oli ensimmäistä kertaa vuosiin aikaa itselleni. Sain tehdä päivisin sitä mitä halusin, siivota, pyykätä tai harrastaa. Ja tämä lapseton aika on juuri sitä mikä minusta tekee minusta paremman äidin. On helpompi ottautua omapäisen neidin juttuihin kun on saanut välissä hieman henkäistä. Ja usko pois, välillä se todella tulee tarpeeseen…

Eron jälkeen muistan sumuisesti tehneeni varsin nopeasti deittiprofiileja nettiin. Oli vaikeaa olla yksin pitkän suhteen jälkeen. Olin hyvin yksinäinen, vaikka harvoin olin oikeasti yksin. Olihan minulla tyttäreni.

Mutta yksin olemista vaikeampaa oli löytää ihmistä joka olisi ymmärtänyt, että lasta ei voinut laittaa kaappiin ja lähteä ulos milloin halusi tai etten etsinyt uutta isää lapselleni. Tai ettei satunnainen seksi jokaisen vastaantulijan kanssa kiinnosta vaikka yksinäinen olinkin. Pari hieman vakavampaa juttua oli, mutta ne laskastuivat nopeasti tai muuttuivat ystävyydeksi. Yksi poikapolo kertoi rakastuneensa minuun, mutta tajutessaan arkeni monimuotoisuuden juoksi karkuun. Niin, ei ole helppoa tulla mukaan puolivalmiiseen perheeseen. Ja kun ajatellaan ihan realistisesti, ei ylipainoinen kolmeakymppiä lähestyvä, pienen lapsen äiti mukana keikkuvine kissoineen ja ex-miehineen ole muutenkaan mikään ykkössaalis…

Mutta ajan myötä olen oppinut jotain tärkeää: Minä riitän. Tyttärelleni ja itselleni. Juuri tälläisenä kuin olen.

En tarvitse ketään tarpeen takia tai koska olen yksin. Hieman kryptistä, mutta jokainen joka on tai on ollut minun tilanteessani ymmärtää. Meitä on kaksi ja se on hyvä. Vaikka joskus kumppanin löytäisinkin, ottaisin hänet koska haluan. En siksi että olisi pakko löytää joku. Monimutkaista, mutta yksin kertaista. Ja ehkä pian todellisuutta…

kaksin

Kirjoita otsikko tähän

Kun päätin aloittaa taas kirjoittamaan blogiani ajattelin, että se olisi helppoa. Olisi helppoa tuottaa jokin suunnilleen syvällinen, melkein nerokkaan hauska kirjoitus siitä miten pitkän kuivan kauden jälkeen aika ja paukut riitää taas kirjoittamiseen. Miten ihanaa onkaan palata rakkaan harrastuksen pariin ja miten hirveästi mulla on kivoja juttuja joista haluan kirjoittaa. Otinkin viimeisen parin viikon aikana tietokoneeni esille useamman kerran, kirjoitin puhelimeen hauskoja postaus aiheita ja melkein tein jo yhden villasukkaohjeenkin. Kuitenkin kaikki tuntui teennäiseltä, hölmöltä ja mitään sanomattomalta. Ei ollut oikeastaan syytä kirjoittaa, vain halu kirjoittaa jotain.

Mietin tässä välillä kun elämä työttömänä yksinhuoltajana ei ole mitään ruusuilla tanssimista, että haluanko tilittää viimeaikaisia tapahtumia tai syitä siihen miksi olen tässä tänään ja kuinka minua välillä suoraan sanottuna vituttaa. Sitten totesin etten halua masistella ja mässäillä huonoilla päivilläni. Lisäksi jatkuva saman jauhanta on niin tylsää ettei siitä kokoaikaa jaksa. On toki välillä hauska purkaa päivän tuntoja johonkin ja joskus, jos onni sattuu kohdalle joku lukee tekstin ja saa siitä jotain. Saattaapa ehkä jopa kommentoidakin tuotostani ja jakaa fiiliksensä kanssani. Ja juuri nuo hetket on tän jutun suola. Tai sokeri. Tai pippuri. Mutta lopulta siitä tulee etikkaa, if u know what i mean.

Anyway, tunnen pitkästä aikaa olevani elossa. Viime vuosi meni horrostaessa, edellinen sairastaessa. Viime vuonna oli iloja, suruja, pari romanssintekelettä ja mammailua päivästä toiseen. Mutta silti kokonaisuutena voisi sanoa, että viime vuosi meni levätessä. Mitään sen suurenpaa ei tapahtunut, mikään ei muuttunut ja kaikki pysyi tutuissa uomissaan. Kun vuoden lopussa ihmiset somessa puhui siitä mitä tekivät ja saavuttivat viime vuonna havahduin minä huomaamaan, että en tehnyt tai saavuttanut mitään sellaista mistä muistaisin juuri vuoden 2017. Toki mun tytär kasvoi, kehittyi ja sain lukemattomia muistoja äitinä, mutta ihmisenä vain himmailin.

Pikku hiljaa olen herännyt pohtimaan mitä haluan elämältäni ja olen vihdoin tiedän sen. Päädyinkin tekemään itselleni suunnitelman joka koskee olematonta uraani, ylipainoani ja perhe elämääni. Yksinkertaisesti sanottuna, aion opetella hallitsemaan elämääni ja se on se aihe josta haluan tätä blogiani kirjoittaa. Elämästäni ja sen hallinnasta, sekä unelmistani ja niiden jahtaamisesta. Vaikka saattaa sinne joihinkin väleihin muutama villasukkaohje tai ruuanlaitto postauskin sopia.

Tervetuloa mukaan matkalleni ❤