Kolme vuotta lapsen kanssa kaksin

Veikkaan etten paljoa valehtele jos väitän, että jokainen meistä vanhemmista soisi lapselleen enemmän kuin mielellään kaksi tasapainoista ja hyvää vanhempaa. Yhtenäisen perheen ja kaiken sen mistä hömppäleffat ja satukirjat kertovat. Kaikki ei vain mene tässä maailmassa niinkuin soisi ja tosiasiassa kaikki lapset eivät ikipäivänä tule näitä saamaan, kaikki eivät edes yhtä kohtalaista.

Noin kuusi vuotta sitten kun minä tulin raskaaksi, olin parisuhteessa ja ajattelin saavani iloisen, onnellisen perheen ja eläväni loppu elämäni silloisen siippani kanssa yhteisiä lapsia kasvattaen. Varmaan jo otsikon luettuasi arvasitkin, ettei se ihan niin mennyt. Erosin silloisesta miehestäni tyttäreni ollessa noin kaksi vuotias. Lopulta pitkään jatkunut perhehelvetti tuli ansaitsemaansa päätökseen ja jäin yksin pienen lapsen kanssa. Olin koditon eronnut nainen, lapsi ja kaksi kissaa kainalossa punkkaamassa alkuun kavereiden nurkissa. Noin vain yli viiden vuoden parisuhteen jälkeen.

kengät.png

Alkuun suurin shokki oli kodittomuuden lisäksi yksin jääminen lapsen kanssa. Minä kun en ollut ajatellut pahimmissa painajaisissanikaan jääväni kaksin lapsen kanssa. Jälkeenpäin ajateltuna ero ei ottanut koville sen vuoksi, että olisin enää siinä vaiheessa rakastanut lapseni isää, vaan koska ajattelin huonon parisuhteen olevan parempi kuin eläminen lapsen kanssa kaksin. Se oli pelottavaa, enkä tiedä kuinka pää olisi kestänyt kasassa ilman perhettäni ja ystäviäni. Ajan kanssa kuitenkin ymmärsin, että ero oli kuitenkin parasta mitä meille saattoi tyttäreni isän kanssa tulla. Olin vapaa.

Ensimmäinen vuosi kahdestaan meni lähinnä omassa pahassa olossa rämpiessä ja opetellessa asioita joita en menneinä äitiyden vuosinani ollut koskaan joutunut tekemään. Nimittäin myös ne ”isijutut”. Opettelin muun muassa pesemään tyttäreni hampaat, mitä en hassua kyllä, ollut aiemmin tehnyt. Mutta se oli vielä helppoa.

Vaikeinta oli opetella puhumaan kauniisti ihmisestä, josta ei ollut alkuun mitään hyvää sanottavaa ja jota vihasin tuolloin sydämeni pohjasta. Ja jollain tapaa vihaan edelleen.

Ei kaksi vuotiaalle voi sanoa, että isi on itsekäs idiootti joka ei omasta tahdostaan asu meidän kanssa. Isi ei vain rakastanut enää äitiä ja jaksanut yrittää. Eikä se ole lapsen syytä.

Aiheeseen liittyvä kuva

Herkkä tyttäreni reagoi ensimmäiset vuodet voimakkaasti uuteen arkeensa ja muistan edelleen elävästi kuinka olin välillä hyvin hyvin hyvin… loppu.

Jokainen yö (parhaimmillaan kaksi) ennen isälle lähtöä oli yhtä kauhukohtausta, samoin 1-5 yötä isältä paluun jälkeen ja välillä kohtauksia tuli jos arjessa oli jotain muuta jännittävää esimerkiksi reissu mummolaan. Lapsi nukkui joka ikisen yön vieressäni . Parhaimmillaan kietoutuneena kaikilla raajoillaan minuun siihen saakka kunnes sai kauhukohtauksen tai useammankin ja huusi, potki, löi, raapi ja haukkui minua, työnsi pois ja lopulta palasi syliini itkemään. Eikä tämä ollut mikään lyhyt ajan jakso, vaan kesti kuukausia ja edelleenkin kohtauksia tulee silloin tällöin. Alussa olin ihan hukassa (ja mustelmilla) kohtausöiden jälkeen, mutta tilanteen pitkittyessä lopulta soitin läpi neuvolan, perheneuvolan ja jopa lastensuojelun. Tiesin itse, että minä tarvitsin apua. Minulle ehdotettiin pikkulapsi psykologia ja tartuin häneen kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteen. Kukaan ympärilläni ei tuntunut ymmärtävän miltä tuntui valvoa lähes kaikki yöt ja päivät herkän lapsen kanssa pitkiä ajan jaksoja kerrallaan. Mutta pikkulapsipsykologi ymmärsi. Onneksi.

Siinä sitten istuessamme lapseni isän kanssa psykologin huoneessa useita kertoja ja puhuimme, puhuimme ja puhuimme, asiat alkoivat järjestyä myös elämän muilla osa-alueilla. Entisen mieheni kanssa asuessani meillä oli toki käynyt neuvolan perhetyö, useitakin lastensuojelun työntekijöitä, BabyBlues… mutta kenestäkään ei ollut silloin apua. Jälkeenpäin ajateltuna psykologi jo silloin muinoin olisi voinut olla se oikea apu. Ehkä se olisi estänyt eron, ehkä ei, mutta kun psykologilla lopulta kolmestaan istuttiin asiat selkenivät. Kaikki se vuosien paino putosi ja päästiin käsiksi ongelmiin.

leppis.png

Yksi asia joka on melkein koko tämän kolme vuotta auttanut minua jaksamaan on ollut tyttäreni päiväkotipaikka. Saatuani pätkätöitä noin puoli vuotta eron jälkeen tyttäreni aloitti päiväkodissa. Ja kun työsuhteeni irtisanottiin koeajalla tyttäreni sairastelun aiheuttamien jatkuvien poissaolojen jälkeen (olin 3kk yhteensä noin 1kk töissä) sovin päiväkodin kanssa, että tyttö jatkoi päiväkodissa osapäiväisenä minun ollessani työtön.

Siitä sain henkireiän sillä lastenhoitajia ei ollut muita kuin entinen mieheni joka otti tyttöä vain silloin tällöin. Alun neljä tuntia muutettiin lopulta pikkulapsi psykologin ehdotuksesta kuudeksi tunniksi, sillä säännölliset päivät tasoittivat äidiltä isälle ja takaisin siirtymisiä. Päiväkodin apu tytön tasapainoisen arjen varmistamisessa on ollut korvaamaton. Ja hyödyin siitä minäkin. Yhtä äkkiä minulla oli ensimmäistä kertaa vuosiin aikaa itselleni. Sain tehdä päivisin sitä mitä halusin, siivota, pyykätä tai harrastaa. Ja tämä lapseton aika on juuri sitä mikä minusta tekee minusta paremman äidin. On helpompi ottautua omapäisen neidin juttuihin kun on saanut välissä hieman henkäistä. Ja usko pois, välillä se todella tulee tarpeeseen…

Eron jälkeen muistan sumuisesti tehneeni varsin nopeasti deittiprofiileja nettiin. Oli vaikeaa olla yksin pitkän suhteen jälkeen. Olin hyvin yksinäinen, vaikka harvoin olin oikeasti yksin. Olihan minulla tyttäreni.

Mutta yksin olemista vaikeampaa oli löytää ihmistä joka olisi ymmärtänyt, että lasta ei voinut laittaa kaappiin ja lähteä ulos milloin halusi tai etten etsinyt uutta isää lapselleni. Tai ettei satunnainen seksi jokaisen vastaantulijan kanssa kiinnosta vaikka yksinäinen olinkin. Pari hieman vakavampaa juttua oli, mutta ne laskastuivat nopeasti tai muuttuivat ystävyydeksi. Yksi poikapolo kertoi rakastuneensa minuun, mutta tajutessaan arkeni monimuotoisuuden juoksi karkuun. Niin, ei ole helppoa tulla mukaan puolivalmiiseen perheeseen. Ja kun ajatellaan ihan realistisesti, ei ylipainoinen kolmeakymppiä lähestyvä, pienen lapsen äiti mukana keikkuvine kissoineen ja ex-miehineen ole muutenkaan mikään ykkössaalis…

Mutta ajan myötä olen oppinut jotain tärkeää: Minä riitän. Tyttärelleni ja itselleni. Juuri tälläisenä kuin olen.

En tarvitse ketään tarpeen takia tai koska olen yksin. Hieman kryptistä, mutta jokainen joka on tai on ollut minun tilanteessani ymmärtää. Meitä on kaksi ja se on hyvä. Vaikka joskus kumppanin löytäisinkin, ottaisin hänet koska haluan. En siksi että olisi pakko löytää joku. Monimutkaista, mutta yksin kertaista. Ja ehkä pian todellisuutta…

kaksin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s